Lauantai 21.10.2017
Nimipäivät: Ursula
Hämeenlinna
Pilvistä
1°C
Tuuli: 1 m/s L
 
lispetti

Kuuma kesäjatkis Lispetin kesästä mausteinaan överit, ihmissuhteet, asusteet ja ehkä hieman pakkomielteetkin. Alkuperäisen romaanikäsikirjoituksen pohjalta, Suomen Kulttuurirahaston ja Hämeen taidetoimikunnan kirjallisuuden läänintaiteilijan sekä laajan perheen avustuksella, syntynyt kertomus naisen arjesta.

Twitter

Luku 1. jakso 2.

Jokaisella meillä on isä, minulla ja Siskolla yhteinen. Jos olisin kyyninen, mainitsisin isästäni Sakarista vain, että hän oli paikalla tekovaiheessa, aivan alussa. Äiti voi todistaa. Koska en ole, ja haluan syvästi kunnioittaa myös isääni, mainitsen sivulauseessa, että isä-tytär-suhteemme on haasteellinen. Haasteellinen on järkyttävä tämän ajan sana, jolla voi kuitata mitä tahansa.

* Et ehdi sovittuun tapaamiseen > tilanteesi on haasteellinen kalenterin osalta. Näin saa näppärästi piilotettua viestin: Ei vaan jaksa kahvitella sun kanssa. Lisäksi olet tärkeä ja kiireinen . Uraputkinainen, uraputki alleviivattuna. Ylästatusta kehiin.

* Et voi ostaa Chanelin ihanaa mekkoa > finanssipoliittinen tilanteesi on haasteellinen. Et suinkaan kerro olevasi pa, koska olethan juuri ostanut Nimbus Nova 27S- moottoriveneen pienelle sisävesijärvellä köllöttävälle mökillesi.

* Elämäntilanteesi on haasteellinen > eroat, olet saanut lapsen tai vaihtanut työpaikkaa. Näin naamioit kykenemättömyytesi jakaa normaalielämän sattumusten puitteissa aikaasi muun kuin oman napasi ympärille. ( Voi viitata myös narsismiin?)

Mutta, nyt hiukan eksyin tarinastani. Isä piti radiohiljaisuutta viisi vuotta.
Siihen oli periaatteessa hyvä ja perusteltu syy. Riippuu aina näkökulmasta. Meidän tyttärien tulkinta eriää hieman Sakarin omasta.
Yhtä yllättävää oli hiljaisuuden loppu. Puhelin soi aamulla kello 6.52 ja näytössä vilkkui: Isä soittaa.

– Lissu, vastasin.
– No terve. Tänään on Viivin nimipäivä. Kattelin tosta allakasta. Sanohan sille terveisiä, kun seuraavan kerran näet, isä avasi keskustelun.

Se ei ikinä oppinut sanomaan Vivi.

– Mitäs kuuluu? se jatkoi.

En ehtinyt tajuta ensimmäisenkään repliikin sisältöä.

– Ei tässä mitään ihmeellistä, töihin lähdössä. Koulun loppumista vähän odotellaan lasten kanssa, änkytin.

Kokosin itseni salamannopeasti. Suoristin selän länästä ja henkäisin mielessäni syvään. Mantraa en ehtinyt hokea, koska aivotoimintani oli viritystilassa. Ihminenhän on pohjimmiltaan saaliseläin.

– Mitäs siinä on odottamista? Tulee kun on sen aika. Kuule, mulla on ollut vähän toi oikea käsi kipeänä, isä sanoi sytyttäessään sätkäänsä. Sen kuulee, koska lause katkeaa hetkeksi.

Isän oli satuttanut kätensä kankkuspäissään sirkkelissä. Hän oli mennyt aamuviideltä Siskon työmaalle ja sohlannut iänikuisen sätkänsä kanssa. Sirkkelistä isä oli tehnyt sportmallisen riisumalla turhat turvalevyt. Ne hidastivat työtä radikaalisti. Isä kurotti Kossupulloonsa, koska oli aamuhampaidenpesuaika, lankku oli lipsahtanut ja aukaissut kyynärpäästä lihat näkyviin. Pahaa jälkeä tuli ja Töölön ensiapuasemalla käsi oli neulottu kuosiin. Tapauksesta taitaa olla pitkälti toistakymmentä vuotta, tilanteen ja tapahtumanpurkuongelmasta kehkeytyi edellinen pitkähkö mykkäkausi ja koski kumpaakin tytärtä. Syklissä olimme edenneet viimeisimpään periodiin.
Siskolla ei tietysti ollut rakennuksellaan dokuvakuutusta, ihan tavalliset lakisääteiset vain. Isä suuttui kamalasti, koska Sisko ei innostunut tekemään vakuutuspetosta. Tapaturmasta olisi saanut hyvän työkyvyttömyyseläkkeen kasaan, mutta ei se mennyt Sakarille jakeluun. Muovailimme vahamallia tapahtumienkulusta ja väitimme, ettei vakuutus kata liskojenyön jälkeistä krapularyyppyyn kurkottelua – työtapaturma, todella, kauniin linnunlaulun säestämänä.

– Mä olen muuttanut pois Hämeentieltä. Nyt mulla on hyvä kämppä tässä Pihlajamäessä. Sossu maksaa vuokran ja kivat maisemat tässä on katella, isä jatkoi.
– Ai jaa-has, vastasin omastakin mielestä hölmönä.
– Olis kiva nähdä, isä sanoi.
– Joo, kunhan tässä arki helpottaa..
– Tule mun kämpille seiskakymppisille, isä sanoi ja minä jähmetyin kauhusta.

Yksikössä, se puhui yksikössä, ja yksiöön. En ikinä!

– Onko sulla isotkin juhlat tulossa? Mikä viikonpäivä?
– Perjantai elokuun 8.

Olisihan mun pitänyt se jo muistaa, mutten muistanut.
Isä ilmiselvästi kartteli aihetta Mies. Mehän olisimme voineet vaikka erota tällä välin, niin kuin Siskolle ja Harrille kävi.
Mieheni on usein näiden viiden vuoden aikana ollut soittamassa puolestani isälle. Minä kielsin jyrkästi. Mies oli huolissaan Sakarin iästä kautta kuosista, ja muistutti minua, ettei vihanpito kannata. Enhän minä mitään vihaa pitänyt! Nautin yksinkertaisesta elämästä, kun ei tarvinnut kaiken aikaa odottaa, mitä isä seuraavaksi keksii. Inhimillisyyden nimissä, sai kai sitä ihminen huilata ja vetää henkeä.
Olikohan isällä vielä hinkua eksoottisiin vaimokokelaisiin?

– Mun pitää vähän katsoa kalenterista onko silloin vapaata. Ja kyllä me tulemme sitten kaikki.
– Niin, olisihan se kiva nähdä ne likatkin. Mitenkäs vanhoja ne nyt onkaan?
– Sanelma menee lukioon, niin seitsemäntoista, ja Kajsa täyttää kesällä viisitoista.
– Entäs Ilkka, onko sillä morsmaikkua?

Apua, mitä se Ilkasta uteli! Tietääkö se jotain Ilkan tyttöystävistä? Miksi minä en tiedä??

– Ilkka opiskelee vielä..

Juteltiin niitä näitä ja sovittiin, että soitellaan myöhemmin asiasta.

Tätä kaikkea yritin neutraalisti referoida Viville ja Siskolle enkä ollut ehtinyt maistaa kakkua saati leipiä.
Siskolta näytti menneen konseptit väärään mappiin. Vivikin ihmetteli ääneen.

– Mitä sillä oikeasti oli asiaa?

Tilanne oli pysähdyksissä, nielaisimme yhteen ääneen.

– Sen seiskakymppiset häämöttää.
– Just joo. Ja sinäkö lupasit mennä? Sisko puuskahti.
– En luvannut, sanoin että katsellaan.

Taisin mä jotenkin vähän kuitenkin luvata. Suustani tuli lause sisältäen viittauksen leipoa mansikkakakku.
Siirryimme Vivin ja Siskon kanssa mukavimpiin aiheisiin. Nauroimme itsellemme vatsalihakset. Siitä oli hyvä lähteä töihin. Työnsin isän ajatuksieni ulottumattomiin.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.