Hämeenlinna-blogissa julkaistaan kaupungin arkeen liittyviä uutisia, otetaan kantaa ajankohtaisiin puheenaiheisiin sekä arvioidaan kaupunkilaisille tarjolla olevia palveluita. Hämeenlinna-blogia kirjoittaa Reska.fi -verkkolehden toimitus.

Budweiseria ja jenkkifutista kahden kilometrin päässä kotoa

Hämeenlinna Huskies teki sen mitä lähti tavoittelemaan, eli pelasi itsensä nousukelpoiseksi Vaahteraliigaan. Onnittelut seuralle ja puheenjohtaja Teemu Lahdelle, joka joukkoineen onnistui rakentamaan tehokasta, viihdyttävää ja monipuolista peliä esittäneen ryhmän.

Tärkeää on myös onnistua hankkimaan laadukkaita ulkomaalaisvahvistuksia, jotka tuovat yleisöä ja pysyvät terveinä kauden ratkaisuhetkillä. Elän siinä käsityksessä, kiitos seuran hyvän tiedottamisen, että tällä kertaa kyse ei edes ollut hyvästä tuurista. Vahvistuksia skoutattiin todella tiukalla seulalla, yhtenä kriteerinä ilmeisesti juuri vähäinen loukkaantumisherkkyys.

Kotimaista tai paikallista jenkkifutista en sen syvemmin tunne, vaikka ensimmäiset otteluni katsomossa olen seurannut jo 1980-luvun alussa Turun Urheilupuiston yläkentällä. Siellä Trojans hämmästytti kansaa uuden uutukaisella pallopelillä. Lukiossa varsin urheilullisella luokallamme oli yksi jenkkifutari, jonka saapumisen tunnille kuuli aina kainalokeppien kolinasta.

Hämeenlinnalainen pitää yleensä melkein repiä kaiken uuden äärelle. Vasta tänä kesänä Linna Rugbyn ja Huskiesin yhteistapahtumaan kutsuttuna minäkin havaitsin, että parin kilometrin päässä kotoa voi siemailla Budia ja katsoa suhteellisen laadukasta jenkkifutista. Lisäksi näki valmentajana ja pelinrakentajana sympaattisen Stan Bedwellin, joka oli muutamaa vuotta aiemmin nostanut Vaahteraliigaan juuri Trojansin.

Voin kuvitella, että Huskies-leirissä on tällä hetkellä sekä hyvä että paha olla. Onnistumisen tunteen täytyy olla vahva, koska seura oli rakentanut ainakin jo tänä kesänä rosterinsa ja ottelutapahtumansa korkeatasoisiksi. Tulevaisuuteen katsova työ palkittiin. Osittain olo on toivottavasti paha ja ahdistava, sillä kunnianhimoisella tavalla joka saa tekemään töitä kuiskimalla korvaan yöt päivät, että voitto tuli joo mutta liigassa me ollaan kusessa.

Rion olympialaisten jälkipuinneissa on taas kysytty, pitäisikö Suomessa keskittyä “vakavissaan” vain muutamiin lajeihin. Oma vastaukseni on, että kyllä, jos halutaan olympiamitaleita nopealla aikataululla. Silloin kaikki resurssit pitää laittaa muutamien lajien ehdottomien huippujen jalostamiseksi vielä paremmiksi.

Näin kenties saadaan maksimimäärä mitaleita urheilevan nuorison mittelöissä, joita tänä vuonna leimasi järjestelmällisen dopingin peittelyn ilmitulo kisojen alla, Euroopan olympiakomitean puheenjohtajan harjoittama pimeä lippukauppa sekä koko Olympialiikkeen ilmeisen todellisuudesta irtautunut maailmankuva, jota korostaa esimerkiksi yritys käskyttää kisoja hakevien monarkioiden kuningashuoneita.

Jos halutaan monipuolisesti liikkuva ja urheileva kansa, silloin tarjotaan mahdollisuuksia kokeilla ja harrastaa eri lajeja. Urheilijaa, joka ei jääkiekossa tai keihäänheitossa ole maailman huippulupaus niinä muutamana “menestysikkunan” ikävuonna jolloin pitäisi olla tulevien harjoitusmahdollisuuksien kannalta tikissä, ei pidä kohdella drop-outina vaan urheilijana, jolla on luultavasti mahdollisuuksia menestyä jossain muussa lajissa.

Siihen tarvitaan ukkoja ja akkoja, joilla on kanttia esimerkiksi luoda Kaurialaan muutamalle sadalle silmäparille jenkkimeininki ravintoloineen, kuulutuksineen ja vaikka autonäyttelyineen.

Juha Reinikainen